Pieleen meni

Henry Lewis, Jonathan Sayer & Henry Shields: The Play That Goes Wrong – Pieleen meni
Suomentaja: Mikko Koivusalo
Ohjaus: Pertti Sveholm
Ensi-ilta Oulun kaupunginteatterissa 11.3.2017

Kun kriittinen kyynikko kirkuu kauhusta katsoessaan valtionosuusteatterin farssia, on paljon saavutettu. Näyttämöllä juoksevat laaksosta eksyneet muumit ja kanooteista karanneet inkkarit kilpalaukkaa, eivätkä roolihenkilöiden hissit hinaa ihan ylös asti. Kaikki sortuu. Vau!

Tätä kaikkea ensi-illassa katsoo hillitysti pukeutuva ja elehtivä katsojakunta, joka osaa olla näytännön aikana hiljaa ja keskustella lämpiössä valikoiduin sävyin niitä näitä.

Katsomme näyttämön hillitöntä elämää, joka on vailla syvällisempiä merkityksiä ja tuottaa silti enemmän tyydytystä kuin 72-osaisen huonekalun onnistunut kokoaminen. Yksikään näyttämölle kuskattu esine ei ole siellä vain näön vuoksi. Kaikella toiminnalla on tarkoitus, myös selittävällä jaarittelulla, joka yllättää vasta vihoviimeisillä minuuteilla. Sekin tarkoituksella, sillä niinhän harrastajateatterienkin näytelmissä helposti käy.

Juonesta ei tämän enempää, mistään niistä. Sen sijaan joitain huomioita harrastajateatterista, koska näytelmän kirjoittajat ovat mitä ilmeisimmin halunneet sanoa jotain niihin liittyvää.

Harrastajanäyttelijä A opettelee roolinsa ulkoa eikä sisältä. Lunttilapusta ei ole apua, jos sekä repliikin että lunttisanan merkitys on jäänyt käsittämättä. Selkotekstin sijaan hän tuottaa selkoilmeitä.

Harrastajanäyttelijä B hakee näyttämöltä lääkettä huomion puutteeseen. Jokainen näyttämölle saapuminen on hoitava hetki rakastavan yleisön huomassa, minkä jälkeen jaksaa näytellä seuraavaan poistumiseen saakka. Tai ehkä B on liittynyt teatteriin laulusolistin uralta: aina ensin aplodit, sitten laulu.

C:n sielussa värjyää ikimuistoinen elokuvakohtaus, joka on ohjannut C:tä kohtalon tavoin kohti näyttämöä. Yhä uudelleen hän kääntää päänsä, venyttää vartalonsa ja räpsyttää silmiään kuin Elizabeth Taylor, oli vastanäyttelijä sitten ukki, koira tai konsulentti.

D yrittää parhaansa, mutta näyttämöllä kaikki ei ole omassa vallassa. Kun tilanteet menevät yli omankin hilseen, kekseliäisyys uuvahtaa, ja loput vedetään paperista.

E on hätävara, jota ei kiinnosta näytteleminen vaan sen suomat mahdollisuudet. Hän ei viettele D:tä siksi, että hänen ujo roolihenkilönsä tuntee vetoa D:n setämäiseen roolihenkilöön, vaan koska iski silmänsä D:hen jo ensimmäisissä treeneissä, ja viettelee tavalla, joka näytti kivalta yhdessä eroottisen tanssijan videossa.

Oulun kaupunginteatterissa menee tänä keväänä siis tiukka farssi, jossa ammattilaiset näyttelevät harrastajanäyttelijöitä, jossa murhataan ja petetään ja jossa nauru tulee syvältä – sieltä missä elämä on.

Valheet ja viettelijät

Pierre Choderlos de Laclos: Vaarallisia suhteita (Les liaisons dangereuses)
Dramatisointi: Juha Kukkonen
Ohjaus: Pertti Sveholm
Lavastus: Kalle Nurminen
Puvut: Pasi Räbinä
Esitys: Valheet ja viettelijät Oulun kaupunginteatterissa 15.10.2016

Rokokoosilkki pelmahtaa ja sihahtaa, nyörikengät napsahtavat marmorilattiaan. ”Paska!” noituu tyttö. (Suolistohuumori oli suosittua myös 1700-luvun lopulla, siitä todistaa muun muassa säveltäjä W. A. Mozartin kirjeenvaihto lähipiirinsä kanssa.)

Roolihenkilöiden vaatevarasto on ehtymätön. Näyttämön keskellä pyörii rakennelma, joka on kulmasta riippuen palatsi, oopperan aitio, köynnösten peittämä maaseutulinna, ilotalo, rähjäinen murju tai muhkea palatsin portaikko. Näitä ei turhaan ole kehuttu.

Politiikkaa…

Näyttelijät ovat rooleissa tosissaan, mutta heidän suuhunsa on syötetty outoja rivivälivitsejä suomalaisten kuplittumisesta ja kompuroivasta politiikasta. Dramatisoija on kai ollut innoissaan, kun on hoksannut de Laclosin romaanin syntyajan yhteiskunnallisen todellisuuden, hetken ennen Ranskan vallankumousta.

Vallankumousliput liehuvat kohtausten välikkeissä ja yötaivas on räjähteistä punainen. Säätyjen välinen epätasa-arvo jää kuitenkin päälle liimatuksi, kun palvelijat tepsuttelevat tyylikkäissä ja siisteissä vaatteissa ja ovat isäntiensä luotettuja. Palvelijat pettävät toisiaan ja herrojaan isäntiensä malliin. Palvelijoiden alistaminen ei näytä yläluokan keskinäistä hyväksikäyttöä kummemmalta.

… vai moraalifilosofiaa?

Alkuperäisromaani on puhtaasti moraalifilosofinen, ei poliittinen kannanotto. Kun dramatisoija tai ohjaaja ei ole valinnut, kumpi tulkinta edellä edetään, kumpikaan ei saa ilmaa siipiensä alle. Vietellään, valehdellaan ja viihdytään siis vain. Viihtymistä ja silmänruokaa teatteri-ilta kyllä tarjoaa runsain mitoin.

Minun mielestäni olisi kannattanut valita de Laclosin teemat, sillä ne ovat enemmän tätä päivää kuin eilinen politiikka. Elämä on viihtymistä. Vanhat arvot ja hyveet ovat ahdistavaa henkistä väkivaltaa. Persoona muokataan CV:hen sopivaksi, ja joka tavoitetta varten tehdään CV:stä eri versio. Enää ei puhuta kuin ihminen ihmiselle vaan kuin hyödyllinen väline hyötyarvoaan kasvattavalle välineelle.

Kylmin sota käydään ihmisten välillä

Olen nähnyt kaksi de Laclosin romaanin pohjalta tehtyä elokuvaa ja yhden näytelmäsovituksen ennen Oulun kaupunginteatterin versiota. Kirkkaimpana muistan Rauman kaupunginteatterin esityksestä yhden repliikin, yhden sanan: ”Sota.”

Katsekontakti, rohkea hiljaisuus, äärimmäisen selvästi lausuttu nelikirjaiminen sana, katseet ja käännähdys. Siinä se oli: maailmanloppu oli kutsuttu näyttämölle. Ei tarvittu huutamista, kiihtymistä, musiikin pauhua tai tulenpunaisia valoja, vaan ajatus ja näyttelijäntyön taide. Kunpa muistaisin näyttelijän nimen!

Runoilta J. L. Runebergin lyriikasta

Oulussa 7.2.2016

Runeberg taisi olla suukkofriikki. Muisku, suukko, suudelma ja suutelo simahuulilta oli monen lyyrillisen runon kirjoittamisen motiivi, sisältö, jännite ja hekuma. Aikanaan runot lienevät kohauttaneet häveliästä kaihoa lukijattarien poveen.

Runebergin jälkeen on pukannut suomenkielistä rakkausrunoa siihen tahtiin, että ylitarjonta on pakottanut runoilijat etsimään hienovaraisempia ja syvemmälle meneviä rakkauden ilmaisuja. Hyvä niin.

Runebergin kunniaksi oululaisessa kirkossa esitettiin päivänsankarin tuotantoa, jo viidennentoista kerran. Kunnioitettavan sitkeää kulttuurityötä seurakuntaympyröissä! Kirkon akustiikka oli runoille makean mehevä, ja lisäksi mikrofonit toimivat laadukkaasti.

Tunnin mittaan mietin, mikä olisi oikea sana kuvaamaan illan sisältöä. Oliko se runojen lukemista, esittämistä vai lausumista?

Lukemista puoltaa se, että runot luettiin paperista. Katsekontakti yleisöön pysyi, mutta rivi kerrallaan, säe kerrallaan edettiin yli- ja alimenoista tai asiayhteyksistä välittämättä. Lähes välittämättä, etten liikaa sanoisi.

Lausumisen puolesta puhuivat esillä olijoiden kauniit harkitut äänet. Yhden äänessä oli muistuma Ella Erosen ääniluolan syvistä onkaloista, yhden äänessä kuulsi ajatusta, hymy ja luontevaa rytmikkyyttä, yhden rytmi taas oli niin vahva, että sanojen luonnolliset painotukset musertuivat runolaukan alle.

Esittämisen puolesta puhuivat muutamat tunnelmaan sopivat kulmankurtistukset. Tai se, että kädet huitoivat silloin tällöin viittomakielisen eleen, samalla kun silmät etsivät paperista seuraavaa säkeenloppua.

Illan loppuhuipennuksena oli kolme runoa Vänrikki Stoolin tarinoista. Juhani Lindholmin loistava uusi käännös ja muiskuja suuremmat tarinat pistivät koko esittäjäporukkaan eloa. Jopa runolaukkaaja alkoi kuunnella runon sisältöä rytmin sijaan. Ääniin tuli nautinnon ja innostuksen hehkua.

Esittäjän innostumisen kääntöpuolena saattaa olla innostuminen omasta innostuksesta niin, että tavoite – runon sisällön lahjoittaminen kuulijalle – unohtuu. Itse olen huono vitsinkertoja. Kertoessani ajattelen koko ajan hupaisaa loppua ja naureskelen sille. Empaattinen kuulija voi toki iloita sitä, että kertojalla on hauskaa, mutta hän ei pääse vitsin maailmaan. Kertoja ei vie häntä sinne vaan omaan maailmaansa.

M. A. Nummisuutarit

Käsikirjoitus: Aleksis Kivi – Janne Kuustie
Ohjaaja: Janne Kuustie
Musiikki: M. A. Nummisen levytetystä tuotannosta
Tuotanto: Oulun kaupunginteatteri ja Sisäkesäteatteri
Esitys: Oulun kaupunginteatteri 28.1.2016 (Lasten ja nuorten teatterifestivaalin ohjelmistossa)


Jo ensihetkillä minä siivet selkääni saan ja pyllyyni pitkän pyrstön, ja kohoan korkeuksiin ylös. Menetän ajantajun, eikä yhtään harmita.

Takanani istuu noin sata koululaista, eikä hiiskahdustakaan kuulu esityksen aikana. Siinä oli energiaa, kehui väliajalle poistuva poika kaverilleen.

Ohjaaja–dramatisoija Janne Kuustie on nähnyt vaivaa löytääkseen olennaisen Aleksis Kiven tekstistä ja sitten miettinyt, miten ajatuksen voi tuoda näyttämölle.

Miten ajatus tuodaan näyttämölle? Ei tarvita selittelyjä, pitkiä vuoropuheluja, videotakaumia tai raivokasta tanssinumeroa kuvaamaan ihmisen olemusta ja elämäntilannetta. Tarvitaan taloudellista ajattelua. Kun mies toteaa tuntevansa naisen, muut näyttelijät vastaavat yhteisäännähdyksellä, joka kertoo katsojalle kaiken tarvittavan miehestä, naisesta, suhteen laadusta ja sen mahdollisuuksista. Muutamalla lauseella ja muutamalla äännähdyksellä on selätetty sivukaupalla Kiven sinänsä nautinnollista tekstiä.

Pieni on suurta. Näyttelijän tarvitsee tehdä vain pieni kädenliike tai irvistys, ja katsoja tuntee heidän roolihenkilönsä läpikotaisin. Kreeta-morsian seisoo ja hymyilee jähmeänä paikallaan. Nauran, enkä voi sille mitään. Tällaista Kreetaa en ole ennen kohdannut, en mielikuvissani enkä näyttämöllä.

Kuustie on tehnyt paljon muitakin irtiottoja klassisista Nummisuutari-normeista. Löydän itsestäni pikkukonservatiivin, mutta tanssitan patukkaa sen seljässä, koska Kuustien tulkinta on niin herkullinen.

M. A. Nummisen laulut Helga-neidistä kookospähkinään vievät tarinaa eteenpäin ja luovat hupaisia sivumerkityksiä. Tuntuu kuin Nummisen laulut alunperinkin kuvaisivat yksinkertaisten ihmisten yksinkertaista maalaiselämää parisataa vuotta sitten.

Väliajan jälkeen alkuperäistekstin kymmenet juonenpoikaset saavat menon näyttämöllä hidastumaan hiukan luettelomaiseksi, mutta kokonaan se ei pysähdy. Iivari ja Sakeri-eno saavat näyttämöaikaa, mutta eivät löydä olemuksilleen ilmaisua yhtä hienovaraisesti kuin muut roolit.

Loppuun odotan huikeaa nousua ja vilkkaita kinttuja, turhaan. Näyttelijät istuvat orkesterilavalle ja ottavat soittimet käsiinsä. He laulavat elämästä, joka on kuin silkkiä vaan. Sitten tulee isku: Esko katsoo suoraan silmiin ja laulaa hiljaa ja koruttomasti:

”Pappa se kirosi ja hylkäsi mun, mamma se sano: tuos on maantie sun.
Ja sama se on taloni mä join tai ei, sama se jos tyttöni toinen vei.
Maailma se on kuin silkkiä vaan, sylillisen tahtoisin kerrallaan,
hadllidllidllidllinnallei, huomisen huolta ei minulla ei.”

Iloinen kertaus yhdessä ja naps, aplodit. Siinä se on: parin vuosisadan maailmat ja ihmiskohtalot nivoutuvat yhteen. Itkettäisi, jos ei naurattaisi.

Musta munkki

Anton Tsehov – Riko Saatsi: Musta munkki
Dramaturgia, sovitus ja ohjaus: Riko Saatsi
Kotimainen kantaesitys Oulun kaupunginteatterissa 11.9.2015

Puhuttua Tsehovin tekstiä, särmikästä liikepelleilyä ja mahdottoman kauniita näyttämökuvia. Valaistus vaihtuu teatteritilan avovalaistuksesta kynttelikköön. Korville käyvä naurunrähinä vaihtuu äänettömään hitauteen. Sotkettu ja jumalkuvastolla koristeltu keekoilija vaihtuu harmaaksi arkihiirulaiseksi.

Alkuperäinen novelli taipuu ahdistavan moniin tulkintakulmiin.
Voisi olla kysymys suuruudenhulluuden kuvauksesta tai ylipäätään ihmistä vaivaavan himon salakavalasta piiloleikistä.

Monessa lehtipuffissa viitattiin perheen ja työn yhdistämisen vaikeuteen – liekö ollut tavoitteena, että työikäinen väestö hakeutuisi teatterikatsomoon. 

Hengen ja ruumiin ravinnon puutarhat vaativat yhtälailla lakkaamatonta työtä, mutta arvostavatko puutarhurit toisiaan? 

Entä kummat ihmiset ovat lopulta hyödykkäämpiä ihmiskunnalle, arjen ahertajat vai hengen nerot?

Novellissa nähdään myös nainen jatkuvasti valitsemassa isän ja aviomiehen, eri puutarhojen välillä. 

Nerouden sädekehä ja julkkiskulttuuri voisi myös olla yksi näkökulma novelliin.

Riko Saatsin Musta munkki tyytyy kertomaan Tsehovin tarinan kummemmin selittelemättä. Se ihmetyttää. Kun ei valita mitään näkökulmaa, näytelmän katsominen ei ole sen kummempaa kuin novellin lukeminen kotisohvalla. Tai ei nyt sentään.

Työryhmä on luonut näyttämölle mieleen painuvia kohtauksia, joissa henkii puhdas, jäljittelemätön teatterin taika. Meluisa sairausmölinä kasvaa hartaaksi kohtaukseksi, jossa vaimo ja appiukko pesevät päähenkilö Kovrinin puhtaaksi. Mieleeni nousee kuva Jeesuksesta pesemässä opetuslastensa jalkoja tai hiljentynyt ihminen valvomassa kuolevan rakkaansa vierellä.

Ja kuinka vähillä vedoilla karnevalistisesti mesonnut Kovrin paraneekaan tavikseksi virttyneessä villapaidassaan, ja muuttuu sitten muutamalla äänenpainolla kotityranniksi, joka kostaa perheenjäsenille oman itsevihansa.

Värit puhuvat äänekkäästi. Puutarha tursuu esiin hedelminä, köynnösseininä, kukkakimppuina ja seppeleinä. Vain musta munkki ei piittaa elämän merkeistä vaan levittää mustaa kosketustaan. Kovrinin yllä harmaakin on vain liennytettyä mustaa.

American Monkey

Mihkel Raud: American Monkey (suom. Teemu Kaskinen)
Ohjaus: Linda Wallgren
Kajaanin, Kemin ja Oulun kaupunginteattereiden sekä Rovaniemen Teatterin yhteistuotanto
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 27.2.2015

Puolitoista tuntia ilman väliaikaa ja yhtä pitkästi herpaantumatonta mielenkiintoa – saavutus, johon harvoin törmää. Klassikko jo syntyessään? Ei sentään.

Draaman perusoppien mukaan edetään vallankumouksesta toiseen. Asetelma on piinaava, maukas, täynnä vaihtuvia valtatilanteita. Tähtiehdokkaat astuvat vuorotellen kolmihenkisen raadin eteen ja TV-shown nauhoituskamera raksuttaa.

Jossain ylhäällä näkymättömissä on salaperäinen Veke, joka jollain kumman tavalla on vastuussa kaikesta. Hän on haalinut kokoon kameroiden edessä nöyryytettävät ihmiset, opettanut heille vuorosanat ja elämäntarinat. Hän päättää, mitä näytetään katsojille ja mikä on kenenkin esiintyjän kohtalo. Kukaties hän on jumala, jota kelpaa syyttää, kun on tukahtumaisillaan omaan häpeäänsä.

Raadin jäsenet toimivat ja puhuvat kuin mikään raja ei olisi heitä varten asetettu. Järjen valo ei valaise tunteiden ja valtanautinnon pimeyttä. Jos ylilyöntejä tapahtuu, niin nauhoituksesta voi toki editoida pois kohdat, joissa oma ego saa ryppyjä.

Veke nauraa partaansa siellä jossain. Tämä ei se olekaan nauhoitus vaan suora lähetys niin kuin elämäkin. Kaikkien kaikki on koko maailman nähtävillä koko ajan.

”Amerikan apina” on tarhaan suljettu eläin, joka kerjää katsojilta banaaneja, eikä mikään riitä. Apina matkii mitä näkee ja etsii välitöntä tyydytystä, mistä sitä milloinkin sattuu löytymään. Apinaksi mainittu nuorimies on hetkessä elävä tahdoton olio. Hän ei muista, mitä juuri äsken on puhunut tai luvannut. Elämäntarina muuttuu tunteiden ja mieleen juohtumien mukaan. Huomion tarve huutaa kuin laukeava revolveri. Kun se on tuottanut kaksi ruumista, apina on vähän epävarma, mutta poistuu ruudusta toiseen kuin sarjakuvasankari.

Ennakkomarkkinoinnin perusteella kyseessä on raju kritiikki Idols- ja tähtikilpailujen kulissientakaista hyväksikäyttöä vastaan. Ehkä niinkin, mutta henkilöiden taustalta paljastuvat ihmissuhdekuviot suuntaavat omat ajatukseni pois puhtaasta yhteiskunnallisesta tulkinnasta. Juoni etenee enemmän roolihenkilöiden keskinäisten ihmissuhdesotkujen kuin TV-showbisneksen voimalla.

Matkalla maailman ympäri

Jules Vernen romaaniin pohjautuva Oulun taidekoulun esitys
Esiintyjät: 4–20-vuotiaiden sirkus- tanssi- ja teatteriryhmät
Visualisointi: animaatio-, arkkitehtuuri-, elokuva-, käsityö- ja sarjakuvaryhmät
Esitys Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 21.1.2015 osana Oulun Lasten ja nuorten teatterifestivaalia.

Kuinka voin arvioida lasten ja teinien luomistyötä ja taitoa? Etenkään kun ei ole selvää, katsonko taidekoulun ryhmien ”kevätjuhlaa” vai taideteosta. 

Suurin osa katsojista on lasten vanhempia, isovanhempia, sisaruksia, kummeja ja kavereita. Jokaiselle lapselle ja nuorelle on annettu näyttämöhetkensä. Katsojana en ensisijaisesti odota syväluotaavaa taide-elämystä vaan pienimpien taiteilijoiden suloisia näyttämömokia, jotka saavat ilon kyyneleet silmiin. Esityksen jälkeen tarjotaan kaikille mehua ja pikkuleipiä taidekoulun 35-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.

Toisaalta taidekoulussa on nähty mahdottomasti vaivaa, jotta kahdestakymmenestä kolmesta pikku osasesta muodostuisi juonellinen jatkumo ja esitys on tuotu yleisön nähtäville teatterifestivaaleilla. Kuten arvata saattaa, dramatisointi on ollut vain kehyksen tekemistä ja taulu myydään erikseen.

Nuortenteatteri huolehtii kehyksestä. Toistuvan ja pysäytetyn liikkeen näyttelijäntyöharjoituksilla he luovat mielenkiintoisen alkukuvan ja esittelevät sitten koko esitystä kantavan eipäs–juupas-kilpailuteeman. Maailmanympärimatkan varrella ryhmä toisensa jälkeen ajautuu inttämisen iloon, jolloin liikkeelliset haparoinnit vaihtuvat ponnekkaaksi tunteeksi.

Muistan nuoruusvuosiltani ainakin kuoro- ja kansantanhujuhlia, jotka olivat aikamoista sähläystä. Vaikka omassa kotiryhmässä laulu tai tanhu sujui hyvinkin mallikkaasti, tyhmyys tiivistyi kymmenien eri puolilta saapuneiden ryhmien joukossa. Tai eihän se tyhmyyttä ollut, vaan johtui siitä, että suurissa tapahtumissa ei yhteisesitysten harjoitteluun ollut liiemmin mahdollisuuksia ennen julkista esitystä.

Samaa ”vikaa” oli nähtävissä – ymmärrettävästi – taidekoulunkin juhlanäytöksessä. Pienet kiinalaiset hajaantuivat neuvottomiin rykelmiin ja pitkä lohikäärme katkesi, kun jollekin iski epävarmuus siitä, mitä seuraavaksi piti tehdä.

Mokat olivat hellyttäviä, mutta kirkastivat osaltaan myös esitystaiteen ihmeitä. Opettavaista oli nähdä jälleen kerran, kuinka selvästi roolihenkilön todelliset ajatukset näkyvät katsomoon. Jos pelkäät tekeväsi väärin, näytät olevan eksyksissä, vaikka jalka ja käsi kuinka vispaisi toisten kanssa samaan tahtiin. Jos olet sukkela ja sulava prinsessa, mutta sinua nolottaa olla vasta joukon toiseksi lahjakkain, ei harsomekkokaan peitä hartioissa köyristyvää häpeää.

Yhtäkkiä suloisen inhimillisen toiminnan keskelle loikkaa balettiryhmä kuin lauma gaselleja. Onko baletti luonteeltaan niin kurinalaista, että tavoite ja tehtävä on selvä joka ainoalla? Esittäjien ajatukset eivät näytä harhailevan, vaan energia hönkää katsomoon ja pistää hiljaiseksi. Yhtäkkiä koen kokevani taidetta.

Muissakin ryhmissä iästä ja taitotasosta riippumatta erottuu selvästi lapsia ja nuoria, jotka keräävät katsojan huomion. Tällaista ei varmaan saisi sanoa lasten esityksiä arvioidessa, mutta totta se on. Joku on lavalla kokonaan, joku vain niiltä osin kuin on käsketty tai opetettu.

Sänky

Liisamaija Laaksonen – Jukka Heinänen: Sänky
Seitsemän itsenäistä pienoisnäytelmää
Ohjaus: Heta Haanperä
Esitys 17.1.2015 Oulun kaupunginteatterissa

Luonto-ohjelmat pitävät otteessaan. Kosiomenot, parittelu, poikaset, ravinnon hankinta otsa hiessä, luonnon luodulle luomat vaarat, taistelut ja kuolema toistuvat ilta illan perään. Katsoja ei selviä hymyttä eikä kyynelittä.

Yhtä lailla kasvavat ja kehittyvät Sänky-teoksen pienoisnäytelmät. Orpo ihmisrääpäle kohtaa erämaassa elämän ja raukeaa illan tullen tuntemattoman maan multiin. Katsojaa naurattaa ja itkettää. Perusohjelmiston gourmetkerman jälkeen pala juustoa ruisleivän päällä on unohtumaton elämys.

Sängyn neljä ensimmäistä pienoisnäytelmää (Eiks meillä oo kivaa, Vannomatta paras, Anna mun kaikki kestää ja kärsiä, Äiti ja poika) ovat näyttelijäntyön hikeä ja juhlaa. Vaikka pienen näyttämön intiimi tila on kuin valheenpaljastuskone, jokainen ilme, ele ja äänenpaino on ehtaa totta. Teatterin sijaan näemme elämän.

Loput kolme näytelmää vieraannuttavat. Vähän, etten liikaa sanoisi. Luonto-ohjelmaan ilmestyy puhekuplia, osoittelevia nuolia, valmiiksi naurettuja hetkiä ja lopulta tunne, että pikkupennun tarina on vain leikattuja pätkiä sadoista muista leijonaohjelmista.

Täytyis laihtua -näytelmän juoni on ennalta arvattava, mutta näyttelijöiden harvinainen aitous ja rohkea kiireettömyys pelastaa sen sentään plussan puolelle.

Kohtalon voimasta ei saa oikein mitään selvää. Toinen roolihenkilö vaikuttaa ensin sairaalan vaatteisiin puetulta pultsarilta, sitten mielenvikaiselta karjalanmurretta höpöttävältä maanviljelijältä ja lopuksi yrittää olla leikkausta pelkäävä arka vanhus. Jotakin tällä kaikella on tekemistä oopperan kanssa, mutta tekstin tasolla selviää vain, että toinen mies, jonka ilmavaivojen varaan juoni rakentuu, on oopperan vahtimestari.

Viimeinen näytelmä Haaskat on ainakin tässä muodossa ikivanhan sketsin lämmitystä. Seassa on kuitenkin puhuttelevia reagointihetkiä, kun erisävyiset roolihahmot joutuvat vastakkain.

Sänky-näytelmän jälkeen olin onnellinen. En ollut tuhlannut aikaani teatterissa vaan voitin sen moninkertaisena takaisin. Elämä on ihmisen parasta aikaa, kuten eräs viisas suomalainen on sanonut.

Poika Mancini

Käsikirjoitus ja ohjaus: Janne Kuustie
Näytelmä pohjautuu Kauko Röyhkän romaaniin Poika Mancini
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 17.10.2014

Jukka Koskelainen arvioi Helsingin Sanomissa (www.hs.fi 17.9.2013) Kauko Röyhkän romaania Poika Mancini muun muassa näin: ”-- romaanissa viritetään hyviä tilanteita ja luodaan erilaisia henkilöhahmoja, mutta laajempi kehittely puuttuu”. Mikäli arvio pitää paikkaansa, Janne Kuustie on ilmeisesti lätkäissyt romaanin sellaisenaan näyttämölle. Miksi?

Roolihenkilöt selittävät omia ja toistensa ajatuksia, tekemisiä ja tunteita, ja niin on saatu kahteen ja puoleen tuntiin mahtumaan monta kohtausta. Ehkä juuri nämä kohtaukset ovat koskettaneet ohjaajaa ja hän on halunnut myös yleisön kokevan ne merkityksellisinä: monta kohtausta, paljon merkitystä. Mutta monestakaan merkityspalasta ei tule takkia, jos punainen lanka puuttuu.

Mielestäni näyttämö ei ole kirjamessujen näyttelyosasto vaan teatteri oma taiteenlajinsa, joka voi tuoda niin sanottua lisäarvoa toisen taiteenlajin teokselle, jonka on sulkenut kohtuunsa. Teatteri ei ole toiston väline kuten mp3-soitin. Teatteri ei ota toisesta teoksesta valokuvaa vaan rakentaa kolmiulotteisen rakennuksen sen perustalle. Jos romaani olisi ollutkin joltain osin hutera, mitä teatteri siitä välittää?

Poika Mancinin nuoret ja vähän vanhemmatkin näyttelijät ja avustajat tekevät aidot ja innostuneet roolityöt ja ohjauksessa on kivoja yksityiskohtia kosolti. Mikael Saaren laulajantaitoja ei voi kuin ihmetellä. On lahja ihmisille, että hän on löytynyt, mutta hänen roolihenkilönsä Mancini katoaa outoon pöperöön.

Sulaketta lainaamassa

Maiju Lassila – Mikko Roiha: Sulaketta lainaamassa

Ohjaus: Mikko Roiha

Tuotanto: Tanssiteatteri Minimi, Savonlinnan Teatteri, Joensuun kaupunginteatteri, Oulun kaupunginteatteri

Esitys Oulun kaupunginteatterissa 16.10.2014

Saavun teatterille hyvissä ajoin, mutta liian myöhään kuitenkin. Aulassa näyttelijä Annina Rokka on jo kertaamassa Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa –näytelmän juonta paikalle ehtineille katsojille. Syntyy vaikutelma, että sulakkeen lainaaminen on aika lailla samanlaista kuin tulitikkujen.

Jos juoni on tie, säilyykö se samana riippumatta paikasta, johon se on rakennettu? Onko tie sama, riippumatta siitä, onko sen reunoilla oja vai meluvalli, koivumetsä vai autiomaa, kukkia vai metallikaide? Teknisesti ottaen tietysti on, mutta onko kuitenkaan?

Vaikka onhan näitä nähty ja hienosti oivallettuja onkin. Vanha tarina siirretään uuteen aikaan ja osoitetaan ”ikuisia totuuksia”, ihmisen pysymistä aina samana apinana kuosikuorista huolimatta.

Näyttämö on pieni ja esiintyjät tulevat lähelle. On vauhtia ja koomisuutta ja Mikko Roihan tarkasti valitsemia repliikkejä. Juonta oikaistaan tanssin tieltä niin, että juonikertauksesta huolimatta musta pussi ei aukea karanneeksi porsaaksi, eikä tule ymmärrystä siihenkään, miksi tuomari vapauttaa Vatasen ja Ihalaisen, kun he puhutaan hänelle sosiaalidemokraateista. Jääkö joku harvoista sanoista kuulematta?

Kun taito ja kliseet taistelevat, taito jää usein tappiolle. Ilmeisesti jotain yhteiskuntakriittisyyttä on tavoiteltu alkukuvalla, jossa maatalouskaluin aseistettu työväki ryntää nyrkki ojossa ”Eurooppaan” Finlandian soidessa. Sitäkö se Eurooppa sitten on: venäjää solkkaava yökerhotanssijatar, leskivaimoa ahdisteleva lesbo ja humalassa toisiinsa syttyvät isännät Vatanen ja Ihalainen?

Vaikka olisi kuinka eurooppalaista, niin alkaa jo kyllästyttää. Aiemmin kyllästyin siihen, että aina kun tarvitaan roolihenkilölle traaginen käänne, hän sairastuu syöpään. Nyt valitan lisäksi suuntauksesta, jossa kaikki vanha nykyaikaistetaan homouttamalla parisuhteet. Sillä irtoaa muutamat irtonaurut, kun sen hyvin tekee, mutta pitkään ei naurata. Roihalle varovainen plussa kuitenkin siitä hyvästä, että hän uskaltaa nähdä homostelussa myös samaa naurettavuutta kuin heterostelussa.